Tuo hauska, meemeistä tuttu teksti kertoo, kuinka ihanaa on, kun työviikko on jälleen paketissa ja viikonloppu vapaapäivineen koittaa eikä tarvitse hetkeen miettiä töitä tai viettää aikaa työkavereiden kanssa. Kuinka usein sinulla on tuo tunne perjantaina? Joka viikko? Pari kertaa kuukaudessa, silloin tällöin vai ajatteletko sen sijaan, että taas on perjantai ja viikko mennä hurahti hujauksessa?
Vapaapäivät ja töistä palautuminen on varmasti tarpeen jokaisella, mutta missä kulkee sellaisen terveen, Jee, on perjantai! -huokaisun ja Huh, vihdoin on perjantai! -huokaisun ero? Mielestäni silloin, kun koko työviikon pakertaa vain perjantaita ja vapaita odottaen, tarttis tehdä jotain.
Ihan ensimmäisenä lienee paikallaan myöntää muutoksen tarve itselleen. Ja se saattaakin olla se vaikein rasti, sillä joskus itselleen on niin pirun vaikeaa olla rehellinen! Sitä selittelee asioita parhain päin tai vaihtoehtoisesti jättää pysähtymättä asian äärelle. Painaa vaan menemään viikosta toiseen pohtimatta, että kuinka voin ja mikä tässä tilanteessa olisi oikeasti järkevä ratkaisu.
Mutta kuule. Saattaakin olla sellainen tilanne, että muut ihmiset ympärilläsi ovat jo huomanneet, että sun tarttis tehdä jotain. He saattavat aistia sen työyhteisön ilmapiiristä tai peräti tuntea omissa nahoissaan työskennellessäsi kanssasi.
Tyytymättömyys, kyllästyminen, liian helpot hommat tai haasteet siviilipuolella saattavat näkyä työyhteisössä monin eri tavoin. Minun uralleni on osunut työkavereita, jotka aina valittavat jostain; selkäkivusta, ukonnahjuksesta, pomosta tai tehdyistä päätöksistä. Nämä tyypit eivät koskaan sanoneet palavereissa mitään, kun mielipiteitä kyseltiin, mutta sitten palaverin jälkeen oli runsaasti kritiikkiä käsiteltyyn aiheeseen. He siirtyvät viimeisenä tekemään asioita palavereissa sovitulla tavalla, koska vanha tapa joko poistui käytöstä tai ei enää onnistunut muiden siirryttyä uuteen, yhdessä päätettyyn tapaan toimia. Eli tällainen henkilö on vahva kehityksen jarru työyhteisössä ja heikentää työilmapiiriä voimakkaasti.
Tunnistitko tyypin? Toivottavasti se ei näy peilistä! Mutta jos näkyy, niin toimi. Olet jo toipumisen tiellä, kun olet myöntänyt ongelman. Mutta jos työyhteisössäsi on joku toinen leipääntynyt työkaveri tai henkilö, joka muilla tavoin heikentää työilmapiiriänne, asia tulee nostaa esiin kyseisen henkilön kanssa kysymällä ihan ystävällisesti vaikkapa, että onko sulla kaikki hyvin? Ellei se auta, niin sitten esihenkilön juttusille. Hänen tehtävänsä on kartoittaa ongelman laajuus ja päättää tehtävät toimenpiteet. Mutta muutoksia on tehtävä! Yksi ihminen ei saa terrorisoida muuta työyhteisöä. (Ja oikea ratkaisu ei ole laittaa ”vahinkoa” kiertoon, vaan puutua itse ongelmaan!) Jos esihenkilö ei hoida osuuttaan, niin sitten lienee parempi äänestää jaloillaan ja etsiä uusi pomo itselleen.
Valtaosaa meistä jännittää ottaa tällainen arka aihe puheeksi. Rohkaisen kuitenkin tekemään sen, sillä parasta, mitä tuo yksi kysymys saattaa saada aikaan on, että työkaverisi puhkeaa kukkaan ratkaisuja tehtyään ja on onnellisempi kuin aikaisemmin. Ei se kovin huono juttu ole, vaikka välissä on monta vaikeaa ja vaativaa porrasta.
Eräässä työpaikassani oli tällainen työyhteisön myrkyttäjä. Hänellä oli jatkuvasti kipuja ja hän valitti jatkuvasti. Kukaan meistä työyhteisön vakkariporukasta ei saanut suutaan auki ja puututuksi ongelmaan. Kaikki vain pakoilivat tätä henkilöä; lähdettiin pois taukohuoneesta hänen tullessa ja kaikkia harmitti joutuessaan tekemään töitä hänen kanssaan, mutta kukaan ei sanonut sitä ääneen. Sitten työpaikalle tuli opiskelija harjoitteluun. Entinen rokkikukko, joka oli vaihtanut alaa. Hän ei kestänyt valitusvirttä kivuista paria päivää kauempaa ja hän tokaisi työkaverillemme, että ”Mikä ***** sua oikeen vaivaa?” Siitä yhdestä kysymyksestä käynnistyi muutosprosessi tämän työntekijän elämässä. Hän lähti opiskelemaan uutta alaa ja oli kuulemma oikein tyytyväinen elämäänsä muutaman vuoden kuluttua. Kivutkin hellittivät.