Työyhteisösovitteluprosessiin kuuluu kahdenkeskinen erilliskeskustelu sovittelijan kanssa. Yleensä kukaan juttukumppaneistani ei ennakkoon tiedä, mitä siinä tapahtuu, koska se on kaikille ollut tähän mennessä ensimmäinen kokemus koko työyhteisösovittelusta, joten on luonnollista, että se jännittää. Ja se taitaakin olla yleisin kommentti, joka keskustelun käynnistää. Yleisin kommentti, jonka kuulen keskustelun päätteeksi taitaa sitten olla, että ”Olipa huojentavaa!” tai että ”Helpotti tosi paljon.” Muutaman kerran olen kuullut tekstin otsin mukaisen helpotusta huokuvan, mutta samalla sisällöltään myös surullisen kommentin.
Keskustelua ei kuitenkaan kannata jännittää, saati pelätä. Sen tunnin, puolentoista aikana työyhteisösovitteluun osallistuva kertoo omasta näkökulmastaan käsityksensä tapahtumien kulusta, omista tunteistaan ja tarpeistaan. Jutellaan myös tulevaisuudesta ja muusta asiaan liittyvästä.
Sovittelija huolehtii, että keskustelu pysyy aiheessa ja ainakin minä pyrin säntillisesti muistuttamaan juttukumppania siitä, että hän puhuu vain omista kokemuksistaan ja omista havainnoistaan, ei työkaverin puolesta. Se on välillä etenkin työyhteisön äänitorvena toimiville haasteellista.
”Oma” keskustelu sovittelijan kanssa koetaan helpottavaksi siksi, että siinä tilanteessa ei tarvitse huomioida ketään muuta. Voi sanoa ääneen omat mietteet, joita ei välttämättä työkavereiden kuullen sanoisi. Syynä voi olla työpaikan keskustelukulttuuri tai vaikka jonkun henkilön läsnäolo, joka estää asioiden sanomisen esimerkiksi palavereissa. Mutta työyhteisösovittelun erilliskeskustelu on juuri oikea paikka puhua. Ei tarvitse huolehtia loukkaantuuko joku tai kuinka sanominen vaikuttaa yhteistyöhön.
Sovittelijana kannustan juttukaveriani nostamaan esiin seuraavassa vaiheessa eli yhteisessä keskustelussa asioita, joita hän minulle kahdenkeskisessä keskustelussa kertoo ja jotka minun käsitykseni mukaan ovat sopua ajatellen merkittäviä ja vaikuttavia. Sovittelija ei tuo työyhteisön yhteiseen keskusteluun kahdenkeskisessä tuokiossa kuulemiaan asioita, sillä erilliskeskustelu on luottamuksellinen. Sovitteluprosessin kaikissa vaiheissa osallistujat itse nostavat esiin keskustelunaiheet, ei ulkopuolinen sovittelija, jonka tehtävänä on vain keskustelun fasilitointi.
Kieltämättä se, että osallistujan kokemus kuulluksi tulemisesta (vihdoin!) erilliskeskustelussa sovittelijan kanssa on niin vahva ja positiivisesti vaikuttava, laittaa miettimään. Onko tämän päivän työelämässä tarpeeksi tilaisuuksia tulla kuulluksi? Tai onko työpaikoilla niin turvallinen ilmapiiri, että ihmiset rohkenevat avata suunsa tullakseen kuulluiksi? Varmasti sellaisiakin työpaikkoja löytyy, mutta vielä liian vähän. 🙁