Työhteisösovittelu koostuu eri vaiheista; alkuinfo, erillis- eli yksilökeskustelut sovittelijan kanssa ja yhteiskeskustelu, johon osallistuvat kaikki millään tavoin konfliktista tai ilmapiirihaasteista osallisena olleet. Yhteiskeskustelu koetaan yleensä kaikista kuumottavimmaksi.

Moni jännittää omaa keskustelutuokiota sovittelijan kanssa, mutta yleensä aina se kuitenkin keskustelun aikana muuttuu huojentavaksi ja jopa miellyttäväksi hetkeksi. Erilliskeskustelun jälkeen seuraavaa yhteistä keskustelua jännitetään tai jopa pelätään. Syitä on ollut useitakin erilaisia;

Ei siis kannata kovin paljon satsata ruutia yhteisen keskustelun jännittämiseen, sillä yleensä kaikilla on vähän jännittynyt olotila ennen keskustelua. Myös minulla sovittelijana. Et siis ole yksin, etkä poikkea lainkaan muista.

Minulla on selkeä rutiini, kuinka yhteiskeskustelua luotsaan. Jokainen puhuu vuorollaan ja jokainen puhuu vain itsestään, omista kokemuksistaan sekä omista tunteistaan ja tarpeistaan. Jenna ei siis sano, miltä Jonnasta tuntuu, vaikka tietäisikin sen, vaan Jonna kertoo sen itse. Ja jokaisella on oikeus tuoda keskusteluun aihe, jonka kokee sovitteluun johtaneeseen asiaan liittyvän.

Esihenkilö osallistuu keskusteluun tasavertaisena muiden kanssa. Minä sovittelijana en tuo keskusteluun kahdenkeskisissä keskusteluissa kuulemiani asioita, vaan kaikki keskusteltavat asiat tulevat osallistujilta itseltään. Välillä toki mieleeni putkahtaa asioita, joita toivoisin osallistujan kertovan, mutta en sano siitä. Kahdenkeskiset keskustelut ovat luottamuksellisia eikä sovittelijan kuulu tuoda aiheita keskusteluun, vaan osallistujat itse päättävät sovun kannalta olennaiset asiat ja nostavat niitä keskusteluun. Tämä tarkoittaa, että osallistujat itse ”omistavat” konfliktin tai ilmapiirihaasteen ja sovittelija pysyy ulkopuolisena keskustelun fasilitoijana. Saatan yrittää viestiä sanattomasti kannustusta kertoa mietteistään osallistujalle ja välillä se toimiikin, sillä yleensä olen hänelle jo kahdenkeskisessä keskustelussa maininnut, että tämä on sellainen seikka, joka sinun kannattaa tuoda esiin yhteiskeskustelussa.

Yleensä aina yhteisessä keskustelussa tunteet nousevat pintaan. Ja se on minusta hyvä merkki. Puhutaan siis merkityksellisistä asioista. Osa korottaa ääntään kiihtyessään, jotakuta itkettää ja joku saattaa menettää puhekykynsä. Voi olla, ettei yksi yhteiskeskustelu riitä. Varsinkin jos keskustelussa tulee paljon uusia asioita tai näkökulmia, joiden sisäistämiseen tai jäsentelyyn tarvitaan aikaa, voi olla turhan aikaista alkaa keskustelemaan sovittelusopimuksesta. Joskus on parempi pitää toinen yhteiskeskustelu pienemmällä porukalla tai vaikka vain kahden osallistujan kesken ja sitten kokoontua kaikkien yhteiseen keskusteluun uudelleen, jolloin aika voi olla sovulle otollisempi. Edellytän joka tapauksessa asiallista kielenkäyttöä eli ketään ei haukuta eikä kenellekään raivota. Ihan siis työelämän peruskäyttäytymissäännöillä mennään sovittelussakin.

Minulle sovittelijana parhaita ovat ne hetket, jolloin tapahtuu oivalluksia. Työyhteisösovittelun yhteiskeskustelussa on selvinnyt, että koko sopan taustalla on ollut väärinkäsitys tai virheellinen tulkinta ja siitä on käynnistynyt jopa vuosia kestänyt vihanpito. On ymmärretty, kuinka oma käytös loukkaa muita, jolloin anteeksi on helppo pyytää. Esihenkilö on ymmärtänyt, kuinka tärkeää on pitää jokaisen kohdalla kiinni yhdessä sovituista säännöistä eikä lipsua jonkun kohdalla ilman, että ensin käydään uusi yhteinen keskustelu sääntöjen päivittämisestä. Näissä tilanteissa sovittelijan sydän sykkii innosta empatian voittaessa. <3